Topeliuksesta asunto-ohjelmiin

Helsingin asuntotuotanto oli vielä 1900-luvun alussa lähes kokonaan markkinavetoista vailla kunnallista ohjausta. image1960-luvun lopulta lähtien kaupungin asunto-ohjelmat ovat antaneet rakentamiselle raamit ohjaten niin asuntojen määrää kuin kokoakin.

Helsinki pääkaupungiksi: uudelleenrakentamiskomitea ottaa ohjat

Kun Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki huhtikuussa 1812, se oli mittavien rakennustöitten edessä. Kaupunki oli palanut vuonna 1808, jolloin kolmannes asukkaista oli menettänyt kotinsa.  Asuntojen lisäksi pääkaupunki tarvitsisi arvoisensa julkisivun.

Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I nimitti Helsingin uudelleenrakentamiskomitean, joka kaavoitti kaupungin ja loi Helsingin rakentamisen suuntaviivat vuosikymmeniksi eteenpäin. imageJälki ei tyydyttänyt ainakaan Sakari Topeliusta, joka sivalteli vuonna 1858 nuoren pääkaupungin asunto-oloja pamfletissaan Rakentamista vai keinottelua.

”Helsinki on uusi kaupunki, josta yhdeksän kymmenesosaa on rakennettu vuosien 1817–1850 välillä. Näinä 33 vuotena rakennettiin varsinkin aluksi keinottelutarkoituksessa ja suureksi osaksi ilman tarpeellisia varoja ensin yksi- ja kaksikerroksisia taloja, huonosti rakennettuja, huonosti varustettuja. Tuhlattiin tilaa ja säästettiin rakennusmestareita ja rakennustarvikkeita.”
”Rakentakaa enemmän ja paremmin!”, kirjailija huudahti.

1800-luvun kurjuutta: Köyhä väki kellareissa

Topeliusta huoletti etenkin köyhä väki.image ”Työväenluokka sullotaan yhä ahtaammalle kuin karja kurjiin pilttuihin ja kellarikerroksiin. Olemme koettaneet selvitellä sitä tosiasiaa, että kuolleitten määrä Helsingissä on suurempi kuin syntyneitten, mikä osoittaa terveellisten työväenasuntojen tarpeellisuuden.”

 ”Niitten varojen säästäminen, jotka voivat edistää kunnollisten asuntojen rakentamista, olisi kehnoa taloudenhoitoa, sillä se olisi sama kuin lisätä köyhäinhoitomaksuja ja asettaa pato hyvinvoinnin tielle. Kuka tahtoo ottaa vastuun sellaisista seurauksista?” 

Ensimmäinen yleishyödyllinen asuntoyhtiö perustettiin pormestari Brummerin aloitteesta vuonna 1858. Senkin piti asettua kaupungin rajojen ulkopuolelle, jotta se oli riippumaton kaupungin rakennusjärjestyksen määräyksistä ja pystyi tarjoamaan asunnot käypiä vuokria halvemmalla.

Topeliuksen kirjoitukset ja pormestarin aloite eivät kantaneet kovin pitkälle. Helsinki teollistui 1800-luvun lopulla ja sinne virtasi kosolti työvoimaa maaseudulta. Asuntopula oli huutava, mutta kaupungilla ei vielä ollut omaa asuntopolitiikkaa, vaan markkinat huolehtivat asuntojen tarjonnasta, miten parhaaksi näkivät.

image1900-luvun alussa tuuli vähitellen kääntyi. Kaupunginvaltuuston asettama komitea linjasi mietinnössään vuonna 1908, että asuntoasioilla oli niin suuri sosiaalinen merkitys, että niitä ei voida jättää pelkästään yksityisen yritteliäisyyden ja hyväntekeväisyysjärjestöjen varaan, vaan myös kunnan oli osallistuttava niitten hoitoon. Vallillaan nousi kaupungin vuokratonteille työväen asuntoja, jollaisten rakentamisesta yksityiset eivät olleet kiinnostuneita, koska niiden tuotto oli pientä ja epävarmaa.  

Sotien jälkeinen aika: asuntotuotantokomitea rakennuttaa lähiöitä

Toisen maailmansodan jälkeen helsinkiläisiä asui sekä ullakoilla että pommisuojissa. Samaan aikaan kaupunkiin virtasi uutta väkeä onnensa perässä. Helsinki tarttui toimeen asunto-ongelmien helpottamiseksi. Kaupunginhallitus perusti asuntotuotantokomitean syksyllä 1948.
Komitean tehtävänä oli suunnitella, kuinka kaupungin budjettiin varatut rakentamismäärärahat käytettäisiin. Komitea ehdotti vuodelle 1949, että raha käytettäisiin kokonaisuudessaan kerrostalojen rakennuttamiseen ja raha varattaisiin kaupungin omaa tai sen perustamien yhtiöiden rakennustoimintaa varten. Näin myös tapahtui.

imageEnsimmäinen kohde, jonka komitea rakennutti, sijaitsi Ruskeasuon Raisiontiellä, jonne perustettiin vuosina 1949–1950 neljä kaupungin puoliksi omistamaa asunto-osakeyhtiötä. Yhtiöt saivat ostaa kaupungilta tonttinsa itselleen. Maunulan 1950-luvun rakennuskanta syntyi lähes kokonaan kaupungin rakennuttamana. Maunulasta toiminta laajeni Herttoniemeen, Roihuvuoreen ja Pohjois-Haagaan. 1960-luvulla asuntotuotantokomitea rakennutti Jakomäkeä, Myllypuroa, Laajasaloa, Kontulaa ja Puotilaa.

1960-luku: asunto-ohjelmien aika alkaa

Kaupunki lujitti otettaan asuntorakentamisen ohjaajana 1960-luvun lopulla, kun se ryhtyi laatimaan asunto-ohjelmia. Valtuusto käsitteli ensimmäisen, vuosien 1970 - 1974 -ohjelman joulukuussa 1969. imageOhjelman tekeminen oli lakisääteistä, sillä kaikkien yli 10 000 asukkaan kaupunkien ja kuntien oli laadittava sellainen vuosittain aina seuraavaksi viideksi vuodeksi.

Laki nivoutui 1960-luvun yhteiskuntakehitykseen. Vuosikymmen oli hyvinvointivaltion rakentamisen ja suunnitteluoptimismin aikaa. Suomi siirtyi hetkeksi passiivisesta julkisesta asuntopolitiikasta poikkeuksellisen laajan asuntopolitiikan kauteen.

Samaan aikaan maaltamuutto oli kiihkeimmillään ja Helsingin väkiluvun uskottiin kasvavan taivaisiin. Kaupunki oli jo 1960-luvun puolivälissä päättänyt lisätä omaa vuokra-asuntotuotantoaan. Helsinki oli myös tehnyt päätöksen, että kaupungin tontteja vuokrattaisiin asuntorakentamista varten vain, jos asunnot vuokrataan kaupungin asuntojonossa oleville asunnontarvitsijoille.

Tämän päivän tavoite: heterogeenisia kaupunginosia  

Talous- ja suunnittelukeskuksen kehittämispäällikkö Markus Härkäpään hyllystä löytyvät kaikki Helsingin asunto-ohjelmat, joista muodostuu ensimmäisestä viimeisimpään puolen metrin rivi. Härkäpää on ollut mukana ohjelmien laatimisessa vuodesta 1972 alkaen. Talous- ja suunnittelukeskus valmistelee ne valtuuston ja kaupunginhallituksen käsittelyyn. 

image”Ohjelman tehtävä on tyydyttää helsinkiläisten asunnontarvetta, eli ohjelmassa asetetaan tavoite, kuinka paljon asuntoja ja kerrosneliöitä Helsinkiin rakennetaan. Toinen tavoite on kaupungin veropohjan vahvistaminen. Asuntotuotannon täytyy tukea talous- ja suunnittelukeskuksen strategiaa, että Helsingissä riittää veronmaksukykyistä väkeä. Kolmas tavoite on luoda alueita, joilla on sekoittunut väestörakenne eli alueilla pitää olla asuntoja erilaisiin tarpeisiin ja elämäntilanteisiin”, Härkäpää kertoo.

Kaupunki omistaa suurimman osan Helsingin rakennusmaasta, joten se voi ohjailla kaavoituksella ja rakentajien kanssa tehtävillä sopimuksilla, rakennetaanko maille, imagejoita kaupunki myy tai vuokraa, valtion tukemia ARA -vuokra-asuntoja, hintasäänneltyjä eli Hitas-asuntoja vai vapaarahoitteisia  asuntoja.

”Asunto-ohjelmassa määritellään prosentit, kuinka paljon rakennettavalle alueelle tulee eri rahoitustyypin asuntoja. Sekoittumisella on hyviä vaikutuksia. 1970-luvun levoton Jakomäki oli esimerkki päinvastaisesta, koska sinne rakennettiin pelkästään ARA-asuntoja.”

Tulevaisuuden haasteita: asuntoja vaikeille maille

Asunto-ohjelmien teko on tätä nykyä kunnille vapaaehtoista, mutta Helsingissä ohjelma on edelleen tärkeä asiakirja, jonka laadintaan osallistuvat lukuisat kaupungin hallintokunnat ja jonka valtuusto käsittelee perusteellisesti.

Vuosien saatossa poliitikkojen kesken on syntynyt erimielisyyksiä muun muassa siitä, tulisiko ohjelmassa painottaa vuokra- vai omistusasuntojen rakentamista. imageHaasteita rakentamisen ohjailulle tuo sekin, että Helsingistä on tullut viimeisinä vuosikymmeninä yksinasuvien kaupunki.

”Pienten huoneistojen kysyntä olisi pohjaton, mutta kaupunki haluaisi rajoittaa niiden määrää ja lisätä perheasuntoja, jotta Helsinki saisi paikalleen asettuvia veronmaksajia”, Härkäpää sanoo.

Vaikka Topeliuksen aikojen kurjuudesta on noustu, Helsingissä asutaan edelleen kalliisti ainakin keskivertokaupunkilaisen mielestä.

"Asunto-ohjelmien tuotantotavoitteet ovat aina olleet kunnianhimoisia eikä tavoitteita ole yleensä   täysin saavutettu. Pitkän aikavälin asuntotuotannon keskiarvo on runsas 3 500 asuntoa vuodessa. Parina viime vuonna on kuitenkin saatu rakenteille lähes 5 000 asuntoa vuodessa, imagekuten on ollut tavoitekin.  Sen sijaan tuotannon jakautuminen eri rahoitusmuotoisiin asuntoihin on onnistunut paremmin. Helsinkiin ei ole muodostunut slummialueita."

Helsinki loi Hitas-järjestelmän vuonna 1978.

"Osoittamalla Hitas-tuotantoon tontteja kaupunki on pyrkinyt tuomaan markkinoille kohtuuhintaisia asuntoja markkinaehtoisten ja nykyisin varsin korkeahintaisten asuntojen rinnalle. Mutta Helsingissä rakentaminen on kallista jo senkin vuoksi, että kaikki helppo maa on jo käytetty. Esimerkiksi Jätkäsaaressa rakennetaan veteen eli täytetään merta ja Viikinmäessä on tehtävä mittavia louhintoja.”

– Tapio Tolmunen

 

Helsinkiä rakennetaan lähivuosina vilkkaammin kuin koskaan. Kaupunki toteuttaa laadukkaita alueita, joilla viihdytään niin vapaa-aikana kuin työssäkin. Satamalta vapautuneiden ranta-alueiden lisäksi Helsinki kehittyy myös sisämaassa, kuten Pasilassa sekä kolmen kunnan rajoilla Kuninkaankolmiossa.

Seuraa kotikaupunkisi kasvua kaavoituksesta valmiisiin asuinalueisiin. Tutustu tarkemmin: www.uuttahelsinkia.fi.