Kaupunki palveluitten kahvassa

Helsingin kaupunki ryhtyi rakentamaan palveluverkkoaan 1800-luvun jälkipuoliskolla. Pääkaupunki teollistui ja sinne muutti kosolti uutta väkeä, joten asukkaille oli entistä suurempi tarve järjestää sekä terveydenhoitoa, kouluja että juoksevaa vettä.

imageHelsinki laajensi 1800-luvun jälkipuoliskolla toimintaansa uusille elämänaloille: kaupungista tuli sekä jätteiden kuljettaja että kouluopetuksen tarjoaja. Nykyaikaiset kunnalliset palvelut ottivat ensimmäiset, joskin vielä hyvin vaatimattomat askeleensa. 

Palveluitten järjestämiselle oli entistä suurempi tarve, sillä virkamiesten ja käsityöläisten Helsinki muuttui teollisuuskaupungiksi ja kasvoi kiivaasti: pääkaupungin väkiluku viisinkertaistui vuosien 18701920 aikana.

Terveyslautakunta kävi tauteja vastaan

Kulkutautiepidemiat vaivasivat 1800-luvun Helsinkiä,image ja kaupunginlääkäri kävi niitä vastaan yhden miehen sotaa, kunnes kaupunginvaltuusto perusti vuonna 1875 terveyslautakunnan johtamaan Helsingin sairaanhoitoa. Lautakunnassa istui aluksi kunnallisia harrastuksia omaavia kansalaisia, jotka kävivät itse tarkastamassa helsinkiläisten terveysoloja, ja he myös ottivat määräpäivinä vastaan kaupunkilaisten valituksia puutteista.

Tehtävät siirtyivät vähitellen palkatulle henkilöstölle. Helsinki perusti vuonna 1884 terveyspoliisin viran. Huomattava tapaus oli, kun kaupunki palkkasi vuonna 1883 ensimmäisen naispuolisen lääkärinsä gynekologisia sairauksia varten. Tehtävän sai neiti Rosina Heikel, joka oli samalla koko maan ensimmäinen naislääkäri.

image1910-luvulle tultaessa Helsingin kunnallinen terveydenhoito oli kasvanut vähäisestä alusta monihaaraiseksi puuksi lääkäreineen, sairaanhoitajineen ja tarkastajineen.

Vuodepaikkoja sairaille

Helsingin kunnallinen sairaalalaitos juontaa juurensa tilapäisestä kuumesairaalasta, jonka kaupunki rakennutti Vuorimiehenkadulle 1860-luvulla lavantautiepidemioiden vuoksi.  Ensimmäinen pysyvä kaupungin sairaala nousi vuonna 1886 Lapinlahdenkadun työväenasuntojen ja kreikkalais-katolisen hautausmaan väliselle maalle. Yksikerroksisessa puurakennuksessa, joka sai myöhemmin nimekseen Marian sairaala, imageoli tilaa 38 potilaalle.

Vuonna 1892 Helsinki pelkäsi koleraa, joten kaupunki perusti Töölöön koleraparakkeja. 1900-luvun alussa Helsingissä toimi tilapäisiä tuberkuloosisairaaloita ja vuodesta 1914 lähtien Kulkutautisairaala.

Kunnallisia sairassijoja oli pitkään liian vähän tarpeisiin nähden. Sairaalat oli aluksi tarkoitettu ennen kaikkea köyhille ja vähävaraisille, ja varakkaammat käyttivät yksityisiä sairaaloita. Eikä kunnallisten sairaaloiden laatu ollut aina kovin korkea.

”Se, mitä päivittäin kylmänä vuodenaikana tapahtuu imageMarian sairaalan odotushuoneessa, on omiaan valaisemaan sitä arvotonta tilaa, missä pääkaupungin sairaanhoitolaitos osittain yhä vielä on”, Marian sairaalan ylilääkäri kirjoitti vuonna 1904. ”Päivittäin laahautuvat nämä yskivät, puutteellisesti pukeutuneet, kuumeiset keuhkotautiset edestakaisin Marian sairaalan ja köyhäinhoidon kanslian väliä, eikä heitä kummassakaan paikassa oteta vastaan.”

Avustuksia puutteeseen

Helsingin kasvu tarkoitti myös sitä, että sellaiset elämän varjopuolet kuten köyhyys, irtolaisuus ja prostituutio lisääntyivät, ja kunnan oli reagoitava ongelmiin.

Helsingin sosiaalitoimen varhaisia merkkipaaluja oli Kivelän työ- ja hoitolaitos, jonka kaupunki rakennutti 1870-luvun alussa. Kivelässä hoidettiin sekä vajaakuntoisia, vanhuksia että mieleltään sairaita, ja siellä toimi myös lastenkoti.

Kaupunki myös sijoitti hädänalaisia maaseudulle. Lisäksi vaivaisille myönnettiin tilapäisiä tai vakituisia avustuksia, jotka saattoivat olla paitsi rahaa myös ruoka-annoksia ja lääkkeitä. 

Helsingissä oli jo 1800-luvun alussa virinnyt ajatus, että puutteenalaiset tarvitsivat julkisen vallan huolenpitoa, mutta köyhän maan köyhä pääkaupunki pystyi kaapimaan heille vain murusia pussin pohjalta.  Kivelän laitoksen tarkoituskin oli hyvä, mutta aikalaiskuvausten mukaan se oli kolkko, ahdas ja likainen paikka, jossa taudit surmasivat hoidokkeja vähän päästä. 

Kaupunki rakensi vesiputkia ja viemäreitä

imagePuhtaan juomaveden puute oli vaikea ongelma 1800-luvun alkupuoliskon Helsingissä. Kaupunkilaiset ottivat vetensä kaivoista, joita oli liian vähän, ja jotka kuhisivat bakteereja. Juokseva vesi olisi tarpeen myös puukaupunkia vaivaavien tulipalojen sammuttamiseen.

Suomen ensimmäinen vesijohto vedettiin Helsinkiin vuoden 1876 lopulla. Putken rakentamisen aloitti yksityinen yhtiö, jonka kaupunki osti, ja niin sai Helsingin kunnallinen vesilaitos alkunsa. Vesijohto ulottui aluksi Vanhankaupungin kosken vedenpuhdistuslaitokselta nykyisen Postitalon paikkeille, mutta vuoden 1890 tienoilla vesijohdot kattoivat Helsingin koko silloisen ydinkeskustan.

Vuosisadan vaihteessa putket ulottuivat myös Sörnäisiin ja Kallioon, mutta kaupungin laitamien taloissa vesi ei vielä tullut sisälle asti, vaan se kannettiin vesiposteista pihalta.

Juoksevasta vedestä oli helsinkiläisille paljon muutakin iloa kuin vatsatautiepidemioiden hellittäminen. Kaupunkilaisilla oli nyt entistä paremmat mahdollisuudet peseytyä ja myös kaupungin katuja oli entistä helpompi pitää puhtaana huuhtomalla niitä vedellä. image

Mutta ei vielä riittänyt, että kaupunkiin virtasi puhdasta vettä, vaan likainen vesi piti johtaa pois. Niinpä kaupunki ryhtyi vesijohtojen vetämisen aikoihin myös rakentamaan viemäriverkostoa: avo-ojat ja puiset kourut korvattiin tiiliputkista rakennetuilla viemäreillä.

Ongelmia tuotti myös kiinteä jäte, jonka kaupunkilaiset heittivät pihanperien tunkioille ja makkikuoppiin. Kunnallisen puhtaanapitolaitoksen lasketaan Helsingissä syntyneen vuonna 1891, jolloin kaupunki otti hoitaakseen julkisten paikkojen ja katuosuuksien kunnossapidon ja palkkasi  tehtävään vakituista työvoimaa.

Jätehuolto oli kuitenkin huonolla tolalla 1900-luvun alkuun asti. Kaatopaikkoja, joihin talojen makkikuoppien sisältö rahdattiin, oli liian vähän ja ne sijaitsivat liian lähellä asutusta.  Talonomistajien oli hankalaa huolehtia jätteiden kuljetuksesta ja urakoitsijat, joille Helsinki maksoi jätekuoppien tyhjentämisestä, hoitivat tehtävänsä huolimattomasti.

Kaupungin rakennuskonttorin uusi osasto sai vuonna 1904 kaupungin puhtaanapitotoimen hoitaakseen ja jätteitä ryhdyttiin keräämään tynnyreihin. Tosin vielä vuosikymmeniä myöhemmin kaupungin laitamilla oli alueita, imagejoista jätteet eivät kulkeneet pihanperien tunkioita kauemmas.

Opin sauna aukesi

Väki, joka virtasi maalta Helsinkiin, tuli työn perässä ja oli nuorta iältään. Heille syntyi lapsia, joten koulutusta tarvitsevien määrä kasvoi, varsinkin kun 1800-luvun jälkipuoliskon henki oli se, että katekismuksen opinkappaleiden ulkoa osaaminen ei enää riittänyt kansansivistykseksi.

Rahvaan lapset olivat saaneet Helsingissä opetusta muun muassa seurakuntien, yksityisten lahjoittajien sekä valtion ylläpitämissä kouluissa, mutta vuoden 1866 kansakouluasetus määräsi kaupungit perustamaan kansakouluja.image

Helsingin ensimmäiset alakansakoulut avasivat ovensa 1.10.1867. Oppilaiksi oli ilmoittautunut 70 suomalaista ja 154 ruotsalaista lasta. Suomenkielisten lasten ensimmäiset koulut sijaitsivat vuokrahuoneistoissa Kirkkokadulla ja Iso Robertinkadulla, ruotsinkielisten Kasarmikadulla ja Fredrikinkadulla. Opettajia oli aluksi neljä, kaksi kummallekin kielelle.

Niin vain lähti vähäisestä alusta koululaitoskin kasvamaan. Vuonna 1910 Helsingin kansakouluissa oli kolmisensataa opettajaa ja yli 10 000 oppilasta. Vuoden 2011 lopulla Helsingin kaupungin ylläpitämissä peruskouluissa oli 1.-9. luokilla yhteensä noin 33 000 oppilasta.

 
- Tapio Tolmunen